Onko luonnonmukainen synnytys huijausta?

Jos liinassa roikkuen lihakset rentoina veisaan aa-äännettä TENS-laitteen pöristessä selässä ja tukihenkilön tehdessä oksitosiinihierontaa, niin sukeltaako vauva orgastisesti käsiini? Luonnonmukaisen synnytyksen mainoskuva luo ajatusta hillitystä ja hallitusta tilanteesta, jossa kymmenen eri tekniikkaa pitää hymyn synnyttäjän huulilla. Kuvan totuus on osittainen, sillä hymy ja kymmenen erilaista luonnonmukaista kivunlievityskeinoa voivat olla osa synnytystä, jos nainen niin valitsee. Mikään tekniikka ei kuitenkaan mahdollista synnytyksen hallintaa, kuten ei mikään voi taata elämän hallintaa muutenkaan. Kun pettymys hallinnan menetyksestä iskee päälle, onko ongelman ydin väärissä lupauksissa vai mahdottomissa toiveissa?

Löysin kätköistäni päiväkirjan, jota kirjoittelin lähes seitsemän vuotta sitten ensimmäisen raskauteni aikana. Kuvailen pyöristyvää vatsaani ja lähipiirin reaktioita uutiseen. Tämän jälkeen alkaa useamman sivun pätkä lainauksia, joita olen innokkaasti kirjannut muistiin. Muistan sen tunteen, miten tohkeissani olin! Tuntui, kun olin löytänyt jonkin salaisuuden ja nyt olin vihdoin päässyt totuuden lähteelle. Lapsen isä sai joka ilta kuunnella ääneen lukemista, kun kertasin hänelle kirjan asioita. Olin löytänyt Michel Odentin kirjan kirjastosta ja kahlasin sitä läpi Fredrick Leboyerin ja Aila Miettinen-Jaakkolan kirjojen ohessa. Kun seitsemän vuotta sitten löysin raskauteni myötä synnytysten maailman, tajusin että löytämäni oli jotain niin merkityksellistä, että halusin syventyä siihen lisää. Lähetin hakupaperit kätilöopintoihin ja olin yhteydessä kotikätilöihin suunnitellakseni kotisynnytystä. Ja nyt olen tässä, kuusivuotiaan äiti ja kotisynnytyskätilö.

”Synnytys on jotain, mikä on minulle naisena voimakkaalla ja intiimillä tavalla yhteistä kiinalaisen talonpojan, eskimon, etelä-amerikkalaisessa hökkelikylässä, paimentolaisteltassa ja afrikkalaisessa yhteisössä elävän naisen kanssa. Tämän vuoksi tapamme synnyttää on poliittinen kysymys. Siinä on kysymys jokaisen naisen oikeudesta synnyttää vapaudessa ja rakastavassa ympäristössä.”
- Sheila Kitzinger kirjassa Luonnonmukainen synnytys - Michel Odent

Havahduin erään kohtaamisen myötä pohtimaan, mikä sai minut niin huumaantumaan kirjojen kuvaamasta luonnonmukaisesta synnytyksestä. Jokin kirjojen viestissä vastasi omaa käsitystäni maailmasta ja omasta itsestäni. Kehomme työskentelee jatkuvasti kohti tasapainoa, terveyttä ja hyvää oloa. Se korjaa kärsivällisesti sen mitä tiedostaen ja tiedostamatta rikomme, joten kertomus kehon viisaudesta synnytyksessä tuntui luontevalle jatkolle tähän ajatusmalliin. Myös kokemus omasta herkkyydestä tuki kirjojen kuvaamaa suhdetta ympäristön ja kehon toimintojen välillä ja Kitzingerin alleviivaama vapaa ja rakastava ympäristö tuntui sen suhteen valtavan oleelliselta.

Oleelliselta minulle. En tule koskaan kohtaamaan ihmistä jonka käsitys maailmasta olisi identtinen kanssani, sillä meillä jokaisella on oma totuus, oma sisäinen tieto. Kun nainen astuu vanhemmuuden polulle raskauden myötä, alkaa hän selvemmin hahmottamaan miten paljon vaihtoehtoja liittyy lapsen nukuttamiseen, vaipattamiseen, syöttämiseen, kasvattamiseen ja kaikkeen mahdolliseen muuhun. Kirjakaupat notkuvat tietosanakirjan kokoisia vauvanopasraamattuja, joihin on kirjattu se oikea tapa. Olisi helpottavaa, jos joku ulkopuolinen kertoisi mikä olisi paras ratkaisu, kun tietämättömyys kuristaa. Ja juuri tuo tietämättömyyden, epävarmuuden ja kontrollista irti päästämisen tila on vanhemmuuden rikkaus ja kauhistus. Se on kasvun tila. Epävarmuuden hetkelle hiljentyminen tuo mahdollisuuden oman sisäisen totuuden esiinmarssiin. Kuka olen? Mitä haluan? Miten voin toteuttaa itseäni? Mitä tarvitsen? Miten kohtelen itseäni? Mikä minua pelottaa? Mitä voin oppia? Miten kohtaan haasteeni? Mitä ansaitsen? Miten lisään hyvinvointiani? Miten otan vastuuta? Avaimia pohdintoihin voi löytää mistä tahansa elämän varrelta, mutta mahdollisuus kysymysten avaamiseen on meidän omissa käsissämme.

Toisinaan elämässä tarvitaan pause-nappia, tai aika useinkin. Kun kissat tiputtavat rakkaan mummun perintökupin, televisiossa näytetään nälkiintynyttä vauvaansa epätoivoisesti imettävää äitiä tai kun kaverisi jakaa nettiin juuri sen kuvan mitä et todellakaan halunnut kenellekkään näyttää. Tunneaallon pyyhkäisy tuntuu painavalle ja mieli halajaa hetken helpotusta komediasarjan, Facebookin uutisvirran tai juorulehden parissa. Itsensä puuduttaminen on luonnollista ja me kaikki teemme sitä. Me tarvitsemme sitä itsemme suojaksi, kun sisäinen kirjanpito kertoo voimavarojen saldon uhkaavan mennä miinukselle tai reaktiot ympärillämme ovat rikkomassa säpäleiksi sen kuvan maailmasta, jonka olemme hartaudella luoneet. Usein se kuitenkin on vain tapa, halu välttää muutosta tai epävarmuus omista todellisista voimista. Kun tunteet näkee viestintuojina, voi niissä nähdä mahdollisuuden myös muutokseen ja kasvuun. Mutta aina ei jaksa, huvita tai kiinnosta. Ja sitten kun kiinnostaa, niin aloitetaan viikon paasto, kohdataan vanha kiusaaja tai juostaan maratooni. Tai synnytytetään.

Raskaus ja synnytys valmistelevat vanhemmuuteen. Synnytys, kuten vanhemmuus yleisestikin, on vastuunottoa niistä asioista joihin voimme vaikuttaa ja toisaalta ymmärrystä siihen, että on monia asioita, joita me emme voi kontrolloida vaikka kuinka toivoisimme. Ja sitten kun tilanteet eivät mene kuin Strömsössä, sitä joskus joutuu myöntämään tehneensä virheen tai aiheuttaneensa hankaluuksia. Se on suurta vastuunottoa, joka pelottaa jokaikistä ihmistä. Vastuu synnytykseen valmistautumisessa on valmiutta tehdä sisäistä työskentelyä oman totuuden äärellä. Mitkä asiat ovat oleellisia minulle? Omasta näkökulmastaan käsin voi sitten haluamallaan tavalla uppotua synnytykseen liittyvän kirjatiedon pariin. Kun tietää mitä synnytyksessä tapahtuu, millaisia vaihtoehtoja siihen liittyy ja mitkä käytännön keinot voivat tuoda hyvinvointia, on kerännyt hyvän lähtökohdan synnytyksen intensiiviseen kokemukseen. Kun on ottanut vastuun valmistautumisessa, niin sinne epävarmuuden hetkiin on turvallista upota. Minä tein kaikkeni ja nyt antaudun tälle virralle, jota en voi kontrolloida. Jollekin on hyvin selkeää, että elämänsä aikana kohtaamansa voimakkain kipu vaatii lääketieteen tarjoamat puudutteet ja toiselle lääkkeetön synnytys on haaste siinä missä korkeimman tunturin valloitus. Toiselle naiselle syy luonnonmukaiseen synnytykseen voi olla halu välttää toimenpiteisiin liittyvät riskit ja niiden vaikutukset lapsen tulevaan terveyteen. Ja sitten on niitä, joille on aivan sama. Tulee mitä on tullakseen.

Joka tapauksessa synnytys saa jokaisen naisen nöyräksi. Tilanteeseen liittyy väistämättä epävarmuutta, pelkoa ja kipua, oli synnytystapa millainen tahansa. On huijausta väittää, että huolellisella valmistautumisella luonnonmukainen synnyttäminen olisi helppoa, sillä elämän taitekohdassa synnytys haastaa jokaisen. Ei ole mitään oikeaa tapaa synnyttää, kuten ei ole mitään oikeaa tapaa olla nainen tai äiti. Mitään tyylipuhtauspisteitä ei todellakaan jaeta, sillä niitä ei ole. Jokainen valitsee oman tapansa valmistautua koitokseen ja loppu on hallitsematonta yllätystä, jota yksikään tekniikka tai puudute ei voi kontrolloida. Pelottavaa, eikö? Oleellista on, että kun epätoivon hetki yllättää synnytyksessä, pitää olla jotain, jonka varaan heittäytyä. Se voi olla luottamus omaan kehoon, puolison käden puristus, rukous korkeimmalle voimalle, hellät sanat kätilöltä tai se lääkkeellinen puudutus. Tai kaikki yhtä aikaa. Ei ole epäonnistumisen merkki pyytää apua, vaan se on terve suhtautuminen omaan hyvinvointiin. Naista ympäröivän tilan vaikutusta hänen sisäiseen tilaan en voi kylliksi korostaa, sillä se voi radikaalisti kasvattaa pelkoa ja kärsimystä tai huomattavasti helpottaa sitä. Niin, se vapaus ja rakkaus.

Synnytyksen ruusunpunaisen kuplan rakentaminen on tapa tuoda näkyväksi synnytyksen kaikkia puolia. Epätoivon, pelon ja kivun lisäksi synnytykseen kuuluu voimaa, kauneutta, rakkautta ja nautintoa. Kun yleinen keskustelu korostaa kärsimyksen pimeyttä, yrittää luonnonmukainen synnytys kaataa ämpärikaupalla vaaleanpunaista hattaraa mustuutta lievittämään. Ja se vaaleanpunaisuuskin voi mennä liiallisuuksiin. On todellisuudenpakoista silmien sulkemista, jos kaikkia synnytyksen värejä ei nähdä, sillä koko spektri on läsnä kaikissa synnytyksissä.

Kaksi kuukautta sitten olen synnyttänyt toisen lapseni ja tunnen vieläkin kehossani tuoreet muistot supistuksista. Kuten synnytys aina, oli minunkin synnytykseni intensiivinen kokemus. Niin voimakas, että vaadin sen pysäyttämistä. NYT, pause! Kehoni oli viisaampi ja muutamaa supistusta myöhemmin oli sylissäni uunituore tyttäreni. Se intensiteetti säikäyttää ja tuntuu tsunamiaallon iskulta, minulle ei enää anneta mahdollisuutta olla kontrollissa. Kun luovutan ja päästän irti, antaudun virran voimalle. Ja hetkeä myöhemmin haukon henkeä uudelleensyntyneenä veden pinnalla, vastasyntynyt sylissäni. Syntymä ja kuolema ovat läsnä samassa hetkessä. Kun synnytän lastani, synnytän itseäni myös äidiksi. Kun lapseni syntyy, katoaa sikiö ja se kuka olin ennen tätä hetkeä. Kuolema näyttäytyy vanhan irti päästämisenä ja sen voima raastaa, intimiteetti paljastaa omia syvyyksiä.

Moni synnyttäjä ei halua katsoa kuvia synnytyksestään ihan välittömästi sen jälkeen, kun intensiteetti ja intimiteetti ovat vielä liian tuoreena iholla. Niin myös minä. Kun lopulta näin synnytyksestäni kuvatun videon, avautui silmieni eteen se tärkein, rakkaus. Epätoivon hetkellä katsoin ystävääni silmiin ja tiesin etten ole yksin. Tekstin välissä näkyvät kuvat ovat kaappauksia videolta ja se tulee kevään aikana julkisesti nähtäville (pysy siis kuulolla). Voin edelleen kirjoittaa muistikirjaani Kitzingerin lainauksen ja se tuntuu yhtä tärkeälle kuin seitsemän vuotta sitten. Jokaisella naisella on oikeus synnyttää vapaudessa ja rakastavassa ympäristössä. Juuri omalla tavallaan, spektrin kaikissa väreissä.